Jessika on poissa

23.4.2010

Nyt ei enää kuulu kynsien rapinaa, eikä sairaiden keuhkojen aiheuttamaa läähätystä. Ei näy valkoista lumipalloa, nappinokkaa ja kahta kiiluvaa – tosin kaihin hiukan harmaannuttanutta pikisilmää. Meidän Jessika-bichon on mennyt taivaaseen.

Tämä hiljaisuus talossa ottaa korviin.

Olen vihainen. Että miksi nyt piti mennä pois? Miksi sen piti tulla vanhaksi ja sairastua? Miksi Jessikan piti olla niin rakas? Miksen voisi olla arshole, kylmä ihminen, joka sanoo, että koirahan se vain oli.

Ei ollut vain koira. Vaan minun 13-vuotias lapseni, ystäväni. Miksi se annettiin ja otettiin pois?

Kun vihanpuuska hellittää, tulee suru. Rakennustyömaan kokoinen. Se hajottaa pään. Litistää rintakehän. Halvaannuttaa voimat. Vie äänen ja salpaa hengityksen. Kuinka paljon ihminen voi itkeä?

Sitten tulee kiitollisuus. Kiitos rakas Jessika, että tulit elämääni. Toit hymyn kasvoille, vaikka kuinka oloni olisi ollut äkeä tai surullinen. Jaksoit vipsuttaa etutassuilla istuen toteemina pepullasi ja pyytäen: mennään! tehdään! vielä vähän! tule katsomaan! Ja ohi mennessäsi lipsautit kielellä pusun nilkkaani. Kumma, ihana tapa.

Kun halusit leikkiä, tulit luo, istahdit ja katsoit minua – vinosti, nurkkasilmällä ja laitoin suun soikeaksi. Tuijotit vain. Soikeasta suustasi olisi tullut varmasti hiljainen urina “urrrrrrr”, mutta ei sieltä koskaan mitään kuulunut. Hiljaisuus, tuijotus, kaksinkamppailu. Kumpi liikahtaa ensin???? MINÄ, sanoi Jessika ja lähtee karkuun. Ja minä perään. Vuorotellen jäljestimme toisiamme. Aina seinän vastaantullessa vuoro vaihtui. Näin silloin, kun se vielä oli terve.

Viimeiset päivät olivat hiljaisia. Se makasi, tuijotti kaukaisuuteen, oli omissa oloissaan. Yskittikin niin kovasti. Rakas ystävä, enhän ole murhaaja? Mutta en vain voinut antaa sinun kärsiä. Siksi vein sinut nukkumaan.

Säikähdit hiukan rauhoituspiikkiä, se kävi kipeää. Mutta sylissäni rauhoituit ja rauhoituit. Laitoit silmäsi kiinni. Kerroin sinulle koko ajan kuinka rakas olet, kuinka olemme ikuisesti yhdessä. Ja kun sait vielä toista lääkettä, pieni sydän vaikeni. Sain kuunnella stetoskoopilla, että äänet varmasti vaikenivat. Se oli minulle tärkeää. Koska sillä hetkellä Jessika sai rauhan ja suuri suruni merkityksen, oikeutuksen. Sillä hetkellä Jessika siirtyi pois pienestä suloisesta ruumistaan. Uskon, että se istuu vielä hetken tässä vierelläni, varmistaen, että minulla on kaikki hyvin. Lipsuttelee suukkoja ja lohduttaa äänettömästi.

Sitten Jessikan paikka on taivaassa, koska taivaaseen menevät hyvät sielut.

Me kaikki koiraihmiset tiedämme, että ei ole niin suurta sanaa, jolla kuittaamme sen kaiken rakkauden, jota olemme koiraltamme saaneet ja takaisin antaneet.

Voin vain sanoa kiitos, KIITOS Jessika-ystäväni 13,5 vuodesta. Kiitos, että juuri sinä tulit minulle.