A&A-lehti: Syksy tulee - olenko valmis?
19.9.2011Atoopikon aivoituksia 4/2011, Allergia & Astma -lehti
Pihalla on siellä täällä keltaisia lehtiä, joita ryntäilen keräämään pois. Ei vielä, sydän huutaa. Kesä oli niin hieno, etten halua luovuttaa syksylle vuoroa. Jokavuotiseen lapsenmieliseen tapaani toivon kesää riittävän jouluun asti. Aurinko onneksi lämmittää ihanasti vieläkin. Wilmaa ulkoiluttaessa kuljen niskat mutkalla kasvot aurinkoon päin käännettynä ja imen päättäväisesti joka säteen talteen. Vielä kun siihen on mahdollisuus.
Tänä kesänä iho nauroi, suorastaan hekotti. Sai kerrankin ottaa aurinkoa sydämensä kyllyydestä ja tuntea kuinka iho eheytyi ja vahvistui. Perusvoiteita meni edelleen kilokaupalla, mutta sainpas nähdä, että pigmenttiä on ihossani jäljellä. Iho ruskettui ja kutina hiljeni. Tunsin itseni oikein ihmiseksi! Säännöllinen, maltillinen auringossa ja varjossa oleminen tuotti tulosta.
Seesteistä oloa kesti seuraavaan sorruttuun graavilohileipään tai makkaran päälle siipalta salaa sipaistuun sinappiin asti. Niin, taisinpa jo aiemmassa numerossa kertoa, että näitä ei ihoni kestä. Ajattele, että heikko ihminen unohtaa kohtalokkaaksi hetkeksi vuosien mittaan tutuksi tulleen piinan ja antaa makunystyröille määräys- ja toimeenpanovallan. Ja tekee sen vielä siipalta salaa. Kyllä ihana makuelämys kolkuttaa omaatuntoa seuraavana päivänä, kun käsivarsien ja reisien sisäpinnat ovat täynnä röhkäistä, märkivää näppylää ja kutina kuin nokkosrokossa. Kutinaa, rapsutusta, polttelua, kipua, kutinaa, rapsutusta… Ja tervemenoa tasainen rusketus. Joskus kysyn itseltäni: elänkö oikeasti omaa vai ihoni elämää?
Kun suuri kysymys iskee tajuntaan, on syytä pysähtyä. Elämä on täynnä houkutuksia. Jos niihin tietoisesti sortuu, on seuraukset kärsittävä. Mutta miksi sortuu – se on pohtimisen paikka. Luulisi jo tämän ikäisen ihmisen tietävän, ettei elimistöään kannata turhaa kuormittaa. Tämän kysymyksen äärelle pysähdyin jo viime keväänä, kun pääsin mukaan työkykyä ylläpitävään Aslak-kuntoutukseen. Löytämäni vastaukset olivatkin odotettua paljon suuremmat.
Yksityisyrittäjänä teen töitä oikeastaan aina, viikolla ja viikonloppuisin, aamusta iltaan. Työhuoneeni kotona on alkanut sekoittaa työt ja kotityöt. Alkuajan euforia yksityisyrittämisen “vapaudesta” onkin muuttanut elämäni hiljaa ja salakavalasti kiinteäksi työmössöksi, ja jolloin on aina huono omatunto. Lakanoita mankeloidessa tulisi minun istua koneen ääressä ja koneen ääressä huomaan miettiväni pesemättömiä pyykkejä. Oravanpyörä lisää väsymystä ja iho on ärtynyt, kuten itse nainenkin. Uni, jonka tuloa saa odottaa joskus tuntikausia, on heikkolaatuista. Siksi aina väsyttää ja tuntuu, että pitäisi nukkua vielä enemmän. Mutta jos nukkuu enemmän, on huono omatunto menetetystä työajasta. Stop!
Meistä moni on kokenut saman, työuupumuksen. Silloin motivaatio ja työilo ovat tipotiessään. Uupumisen seuraukset ovat hyvin henkilökohtaisia, mutta yksi niistä voi olla väärä tapa syödä. Lisäksi suurta tehottomuutta tuntiessaan haluaa palkita itsensä vaikkapa herkuilla, joiden tietää tekevän itselleen hallaa. Tämän asian tiedostamisen ohella muutkin elämäni osa-alueet ovat nyt huollossa. Kaikki alkoi kuitenkin pysähtymisestä. Minä en olisi itse vääristynyttä elämäntapaani huomannut ilman ulkoista sysäystä. Tiesin vain jonkin olevan vialla. Nyt olen valmiimpi syksyä varten.
Teksti on Allergia ja Astma -lehdessä pitämästäni kolumnista.
Miksi viesti ei mene perille?
23.3.2011Usein luotamme liiaksikin ihmisen ymmärryskykyyn. Ajattelemme: “Kunhan vain kerron asiani, se ymmärretään ja uskotaan.” Viestintätapahtuma on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi asia. Siksi, että kaikki viestinnän ymmärtäminen on tulkintaa.
Me kuuntelemme, kuulemme ja olemme ymmärtävinämme sanoman, mutta sanoma mitä todennäköisimmin vääristyy matkalla.
Kun sanoman lähettäjä ei pysty pukemaan asiaansa sanoiksi haluamallaan tavalla, sanoma vääristyy. Tuli kiire, halutut sanat eivät löytyneet, sanoman lähettäjä kuvitteli vastaanottajan haluavan kuulla tietynlaista sanatulvaa. Sanoma muuttuu alkuperäisestä ajatuksesta.
Minä kuulijana tulkitsen puhujan käyttämät sanat oman taustani, mielikuvieni ja arvostuksieni perusteella, ja sanoma vääristyy jälleen.
Miksi viestiä, jos sitä ei ymmärretä? Miksi tuhlata rahaa työhön, joka ei tuota tulosta?
Viestiä suunnitellessa ja muotoillessa on hyvä käyttää apuna ammattilaista, joka pystyy tuottamaan mahdollisimman helposti ymmärrettävän ja tilanteeseen sopivan sanoman.
A&A-lehti: Iho on perheemme yhteinen ilo
23.3.2011Atoopikon aivoituksia 2/2011, Allergia & Astma -lehti
Minun pikku perheeseeni kuuluu mies ja koira. Jonkinasteisia iho-ongelmia tuntuu olevan meillä jokaisella. Yhdessä hoidellaan ja voidellaan. Miehellä stressin laukaisemat pienet ihottumalaikut pysyvät onneksi kurissa vähäisellä hoidolla. Kyse onkin enemmälti viitseliäisyydestä ja muistamisesta kuin vaikeudesta hoitaa. Vaikeammin hoidettava on poskiontelotulehduskierre, jonka pitkän, kostean syksyn aikana jylläävät homeitiöt saavat aikaan. Lievä lämpö ja huonosti nukutut (lue: hienosti kuorsatut) yöt tekevät olon tokkuraiseksi ja syksyt tuntuvat hänestä aina menevän kuin unessa. Montakohan antibioottikuuria tämäkin raukka on elämänsä aikana syönyt?
Tarkemmin ajateltuna tokkurassa ne menevät meidän keväät ja kesätkin! Tästä pitävät huolen Suomenlahden eteläpuolelta tuulen mukana ajautuvat siitepölyt, kunnes Suomen omat lähisiitepölyt yhtyvät samaan kuorolaulantaan. Samalla kun antihistamiinien valikoima apteekissa kasvaa, tuntuu vetisiä silmiä ja vuotavaa nenää aiheuttavien siitepölyjen määrä lisääntyvän. Molempi parempi: voin valita ollako väsynyt siitepölyjen aiheuttaman allergisen reaktion vuoksi vaiko antihistamiinien.
Suuri harmitus, joskaan ei mikään yllätys, oli Wilma-pennunkin iho-oireilu potkupuvun alla. Kyllä, luit oikein! Wilmalla on ollut viime päivinä käytössä 90-senttisen vauvan potkupuku. Järkytykseksemme pennulla todettiin vakava lonkankehityshäiriö, ja siltä jouduttiin poistamaan vasemman takajalan reisiluun pää. Yhdeksänkuinen koiranpentu ei tietenkään ymmärrä olla nuolematta leikkaushaavaa, ja siksi jouduimme pitämään sen kaulassa koirakauluria estämään pikku kielen pääsy kiristävään ja kipeään haavaan. Puhallettava ilmarengas masensi kuitenkin kaveria niin, että oli pakko miettiä muita vaihtoehtoja. Siksi marssin koira kainalossa lastenvaateliikkeeseen hypistelemään muka asiantuntevan näköisenä toinen toistaan söpömpiä vauvanvaatteita. Paikalla olleilta asiakkailta sain järkyttyneitä ja suorastaan sääliviä katseita. Silmistä näki heidän miettivän pitäisikö minun lääkitystäni muuttaa.
Liikkeen omistaja koiraihmisenä sen sijaan tiesi heti mistä oli kysymys. Ja vaikeaahan on olla näkemättä valkoisen koiran paljaaksi raakatusta lonkasta irvistävää seitsensenttistä haavaa tikkeineen. Hetken mittailtuaan hän valitsi nopeasti sopivan kokoisen potkupuvun Wilmalle. Erityisen mainio valinta siksikin, että puku oli neppareilla, joista yhden saattoi jättää auki häntää varten! Hihat ja lahkeet vain saksilla pois ja Wilman haute couture -asuste oli valmis. Aivan heti Wilma ei ollut valmis hyväksymään tätä uutta kevätmuotia päällään, mutta pian pennun huomion veivät muut asiat.
Parin päivän päästä huomasin Wilman pomppivan kuin rodeohevonen. Se yritti purra selkäänsä, mutta eihän suu sinne yltänyt. Kutina kun on “toinen nimeni”, ajattelin, että siitähän tässä on kyse. Yllätyksekseni ihossa oli jokaisen nepparin alla punaisia näppyjä. Pennun ilme oli autuaan onnellinen, kun vain koskinkin niihin. Silmät puoliavoimina se ynisi kuin sanoakseen: “Mamma, sä olet rapsutuksen mestari!” Mutta niinhän minä olenkin – 46 vuoden kokemuksella. Liekö Wilma nikkeliallergikko, mutta ihon reaktio oli selkeä merkki yliherkkyydestä. Näpyt häipyivät, kun puvun käyttö lopetettiin.
Sama siis ihmislapsi vaiko koiralapsi, molempien ihoja täytyy tarkkailla. Nyt Wilman haava on jo parantunut, eikä kaulureita tai pukuja tarvita. Ilon pilke on tullut takaisin silmäkulmaan, luut maistuvat ja häntä heiluu. Mutta kahden kuukauden kuluttua on vuorossa oikeanpuoleisen lonkan leikkaus. Sitten viisaampana valitsemme kevätmuotia ilman metallisia yksityiskohtia.
Teksti on Allergia ja Astma -lehdessä pitämästäni kolumnista.
Huomenta = Ihanaa, että olet olemassa
1.11.2010Atoopikon aivoituksia 5/2010, Allergia & Astma -lehti
Kerroin tässä eräänä päivänä Wilma-pennulle, kuinka tontut kurkistelevat jo ikkunoista. “Siksi on oltava kilttinä ja syötävä kuppi tyhjäksi kertaheitolla.” Wilma tietysti kysyi kosteilla mustilla silmillään, pää hiukan kallellaan, että mitä ne tontut ovat. Eihän Wilma voi tietää, koska hänen ensimmäinen joulunsa on vasta tulossa. Mutta palatkaamme aiheeseen kiltteys.
Miksi kiltteys on tärkeää vain joulun alla? Kyllä ystävällisyys, herttaisuus ja toisten huomioiminen kuuluvat ympärivuotiseen käyttäytymiseen. Äkkinäinen suunnanvaihto ja muka kiltiksi ryhtyminen loppuvuodesta on teennäistä ja väärin perustein tarkoitushakuista. Se meidän pitäisi lapsillemme opettaa, ja siitä itseämme muistuttaa. Kiltteys on kansalaisvelvollisuus ja se alkaa heti aamusta.
Tarkkailepa itseäsi, kun tapaat työkaverisi ensimmäistä kertaa työpäivän alkaessa. Miten sanot hyvää huomenta? Onko äänesi matala, monotoninen, väsynyt? Kuulostaako tervehdys sylkäisyltä tai tarkoittaako se toisiksi sanoiksi muutettuna “pakko täällä on olla, mutta huomenta nyt kuitenkin.” Millainen olo tällaisen tervehdyksen kuultuaan tulee? Ei siitä ainakaan piristy, eikä tule hyvälle mielelle. Päinvastoin, se lannistaa ja tartuttaa huonon mielen. Mikä oikeus meillä on levittää omaa väsymystämme tai harmistuneisuutta toisiin?
Hyvää huomenta on oikeasti ystävällinen ja vilpitön toivotus toiselle viettää hyvä päivän alku. Annetaan sen kuulua äänestämme! Sanokaamme ystävällemme huomenet äänensävyllä, joka tarkoittaa: “Onpa hienoa, että olet olemassa. Kiitos siitä, ja siksi toivotan sinulle oikein hyvää huomenta.” Tämä fiilis tarttuu! Työympäristö, jossa on tällainen tunnelma, on tehokkaampi ja miellyttävämpi kaikille jäsenilleen. Eiväthän kaikki aamut ole yhtä suloisia, mutta tärkeintä onkin miettiä, onko minulla oikeus tartuttaa ikävä olo toisiin.
“Mutta kun minun naamani on rakennettu niin, että suupielet ovat alaspäin”, kertoi eräs kurssitettavistani. Ja hän oli oikeassa. Niin ovat minunkin suupieleni alaspäin, kuten monen muun suomalaisen, kasvojen ollessa peruslukemilla. Tämä on kansamme rotuominaisuus, jolle emme voi mitään. Mutta sekin, joka aina näyttää myrkyn nielleeltä, pystyy hilaamaan suupieliään ylöspäin, edes vaakatasoon. Ilme kirkastuu huomattavasti ja ilohan näkyy loppujen lopuksi silmistä. Ei meidän tule hangon keksejä olla, mutta jotkut tilanteet vaativat olemukseltamme miellyttävyyttä.
Siippani kysyi, onko hyvän huomenen ystävällisesti sanominen kiltteyttä. On se, mutta ei vain kiltteyttä, vaan myös velvollisuutemme. Sujuva yhteistyö työystäviemme kanssa saattaa olla kiinni pienistä asioista. Saatamme jopa tietämättämme toimia epäeduksi itsellemme. Jotta pystymme ymmärtämään toisia, on meidän ensin tunnettava itsemme ja tiedostettava omat tapamme ja käyttäytymispiirteemme.
Koska tontut ja pukki kuitenkin taas tulevat, voi heitä käyttää tekosyynä alkaa harjoittaa kiltteyttä vähitellen ja tehdä siitä ympärivuotinen tapa.
Teksti on Allergia ja Astma -lehdessä pitämästäni kolumnista.
Onnellisuus näkyy ihossa
23.8.2010Atoopikon aivoituksia 4/2010, Allergia ja Astma -lehti
Mikä kesä 2010! Eihän enempää auringonpaistetta ja lämpöä voi toivoa. Näin syyspuolella, kun villatakillekin on jo käyttöä, voi vain haikeana muistella miltä kesä tuoksui ja tuntui. Varmasti monet ihosairauksista kärsivät saattoivat nauttia upeiden ilmojen ansiosta eheästä, kutkattomasta ihosta, jos vain toimivat oikein. Maltillisesti aurinkoa ottaen, nestetasapainosta huolehtien ja muutoinkin terveelliset elämäntavat säilyttäen on monen atoopikonkin iho vahvistunut riittävästi vastaanottamaan talven kuivan ja kylmän ilman. Mutta minun iholleni kävi hiukan kalpaten.
Muistatkos, kun kerroin aiemmin hikoilun lisäävän ihottumaani? Hikoilulta ei voinut tänä kesänä välttyä, kun elohopea kipusi alati hellelukemiin. Opettelin jopa kävelemään hitaammin, ettei tulisi liian lämmin. Vaikka ihon suihkuttelu helpottikin oloa hetkellisesti, ei elämäänsä voinut suihkun alle siirtää. Eikä pidempiaikainen suihkuttelu olisi ollut hyvä vaihtoehto ihollekaan. Auringonottaminen oli taas vaivalloista, sillä auringonsäteet olivat liian polttavat ja varjossakin olo oli liian tukala. Kesä teki minulle siis tepposet. Ilma oli liian kuuma ja lomaa liian vähän, jotta ihoremontti olisi päässyt vauhtiin.
Mutta kyllä tässä kesässä oli paljon hyvää minullekin. Vietimme kesähäitä ja häihinhän viime kesä ilmoiltaan olikin mitä soveliain. Juhlimme meren rannalla, jossa aavalta tulevat tuulenhenkäykset vilvoittivat sopivasti ja pitivät lämpötilan siedettävänä. Me naiset toivomme, että edes tuolloin hääpäivänä, morsiamena, olisimme ulkoisesti hehkeimmillämme. Minä en tässä suhteessa aivan onnistunut, mutta kyllä kaiken maailman joeblascojen ja kuvankäsittelyn ansiosta ainakin hääkuvat onnistuivat. Itse häähumussa iho sai tyytyä kerrankin sivustaseuraajan rooliin. Hääväki ja minä sulhoni kanssa olimme onnellisia, mikä oli minulle kaikista tärkeintä.
Onnellisuus näkyy ihossa. Häidemme jälkeen ihoni oli pitkään mainiossa kunnossa, vaikka yleensä juhlinta vaikuttaa päinvastaisesti. Muun muassa alkoholin nauttiminen ja lyhyeksi jääneistä öistä seuraava väsymys saavat ihon aloittamaan ärhäkän syklin punoituksesta ihottumakerroksen kautta kuoriutumiseen. Nyt iho pysyi kuulaana ja vahvan tuntuisena pari viikkoa. Kerrassaan ainutlaatuista! Häät ovat kyllä lääkkeenä hyvät, mutta siitäkin huolimatta aion pitäytyä tässä miehessä…
Uusi sukunimi ei jäänyt ainoaksi suureksi muutokseksi kesässäni. Saimme myös uuden karvaisen perheenjäsenen, Wilma-koiran. Wilma ei tullut korvaamaan edesmennyttä kolumnistiystävääni Jessikaa, vaan jatkamaan sen työtä onnellisuuden tuojana. Ajattelepa hetki, miltä nauru tuntuu vatsassasi. Ja onnellisuus. Tuolta minusta tuntuu, kun katson pennun hyörinää kodissamme. Vielä Wilma ei ole täysin sisäistänyt tehtäväänsä, sillä sen neulanterävät maitohampaat aiheuttavat toisinaan päinvastaisiakin tunteita. Koiranpentu opiskelee elämän asioita maistamalla ja puremalla. Siksi kotimme on tällä hetkellä täynnä leluja ja luita, joihin se saa tutustua aivan luvan kanssa.
Kumma kyllä syksyn tuleminen tuntuu aivan hyvältä. Yleensä kesästä on hankala irrottautua, mutta nyt asiat ovat toisin. Hulppean kaunista kesää muistellaan vielä pitkään, mutta luonnon kiertokulku määrää nyt uuden vuodenajan tulevan. Alamme keräillä terassikalusteita suojiin ja istutella kukkasipuleita ensi kevättämme piristämään. Ilmassa on kuulautta ja raikkautta. Viileys tuntuu hyvältä iholla. Ja sisälläni kuplii. Ehei, se ei ole närästystä, vaan onnea.
Teksti on Allergia ja Astma -lehdessä pitämästäni kolumnista.
Jessika on poissa
23.4.2010
Nyt ei enää kuulu kynsien rapinaa, eikä sairaiden keuhkojen aiheuttamaa läähätystä. Ei näy valkoista lumipalloa, nappinokkaa ja kahta kiiluvaa – tosin kaihin hiukan harmaannuttanutta pikisilmää. Meidän Jessika-bichon on mennyt taivaaseen.
Tämä hiljaisuus talossa ottaa korviin.
Olen vihainen. Että miksi nyt piti mennä pois? Miksi sen piti tulla vanhaksi ja sairastua? Miksi Jessikan piti olla niin rakas? Miksen voisi olla arshole, kylmä ihminen, joka sanoo, että koirahan se vain oli.
Ei ollut vain koira. Vaan minun 13-vuotias lapseni, ystäväni. Miksi se annettiin ja otettiin pois?
Kun vihanpuuska hellittää, tulee suru. Rakennustyömaan kokoinen. Se hajottaa pään. Litistää rintakehän. Halvaannuttaa voimat. Vie äänen ja salpaa hengityksen. Kuinka paljon ihminen voi itkeä?
Sitten tulee kiitollisuus. Kiitos rakas Jessika, että tulit elämääni. Toit hymyn kasvoille, vaikka kuinka oloni olisi ollut äkeä tai surullinen. Jaksoit vipsuttaa etutassuilla istuen toteemina pepullasi ja pyytäen: mennään! tehdään! vielä vähän! tule katsomaan! Ja ohi mennessäsi lipsautit kielellä pusun nilkkaani. Kumma, ihana tapa.
Kun halusit leikkiä, tulit luo, istahdit ja katsoit minua – vinosti, nurkkasilmällä ja laitoin suun soikeaksi. Tuijotit vain. Soikeasta suustasi olisi tullut varmasti hiljainen urina “urrrrrrr”, mutta ei sieltä koskaan mitään kuulunut. Hiljaisuus, tuijotus, kaksinkamppailu. Kumpi liikahtaa ensin???? MINÄ, sanoi Jessika ja lähtee karkuun. Ja minä perään. Vuorotellen jäljestimme toisiamme. Aina seinän vastaantullessa vuoro vaihtui. Näin silloin, kun se vielä oli terve.
Viimeiset päivät olivat hiljaisia. Se makasi, tuijotti kaukaisuuteen, oli omissa oloissaan. Yskittikin niin kovasti. Rakas ystävä, enhän ole murhaaja? Mutta en vain voinut antaa sinun kärsiä. Siksi vein sinut nukkumaan.
Säikähdit hiukan rauhoituspiikkiä, se kävi kipeää. Mutta sylissäni rauhoituit ja rauhoituit. Laitoit silmäsi kiinni. Kerroin sinulle koko ajan kuinka rakas olet, kuinka olemme ikuisesti yhdessä. Ja kun sait vielä toista lääkettä, pieni sydän vaikeni. Sain kuunnella stetoskoopilla, että äänet varmasti vaikenivat. Se oli minulle tärkeää. Koska sillä hetkellä Jessika sai rauhan ja suuri suruni merkityksen, oikeutuksen. Sillä hetkellä Jessika siirtyi pois pienestä suloisesta ruumistaan. Uskon, että se istuu vielä hetken tässä vierelläni, varmistaen, että minulla on kaikki hyvin. Lipsuttelee suukkoja ja lohduttaa äänettömästi.
Sitten Jessikan paikka on taivaassa, koska taivaaseen menevät hyvät sielut.
Me kaikki koiraihmiset tiedämme, että ei ole niin suurta sanaa, jolla kuittaamme sen kaiken rakkauden, jota olemme koiraltamme saaneet ja takaisin antaneet.
Voin vain sanoa kiitos, KIITOS Jessika-ystäväni 13,5 vuodesta. Kiitos, että juuri sinä tulit minulle.
OSTETAAN: Yrityksenne ratkaisu-sanat
2.10.2009Tekisitkö minulle palveluksen? Lukisitko puolestani yrityksesi eri markkinointimateriaalit lävitse ja laskisit kuinka monta ratkaisu-sanaa löydät?
Vanha aihehan tämä on, mutta edelleen päivänpolttava. Yritysten websivuilla, esitteissä, bannereissa, dvd:illä kerrotaan yrityksen tarjoamista “ratkaisuista”. Yhä uudelleen ja uudelleen. Meidän ratkaisumme… oikea ratkaisu… ratkaisu juuri tarpeisiinne…
Tosiasiassa me yritykset tarjoamme tuotteita, palveluita ja niistä syntyviä kokonaisuuksia, joille löytyy ihan oikeat nimet. Nimet, jotka kuvaavat asian kertaheitolla oikein ja auttavat näin lukijaa ymmärtämään lukemansa ilman kertaamista ja tankkausta.
Turvautuminen ratkaisu-sanaan on useinmiten laiskuuden, kiireen, mielikuvituksettomuuden ja kyvyttömyyden kitkerä hedelmä. Se saattaa “kuulostaa” hienolta, mutta ei enää viidennen toiston jälkeen.
Kyllä ratkaisu-sanaa voi käyttää, kunhan sitä käytetään oikein: ongelmalla tai pulmalla on ratkaisunsa!
Montako ratkaisu-sanaa löysit omista tai kollegan tuotoksista? Lupaan ostaa ne teiltä pois sopivaan hintaan, kunhan saan kirjoittaa tekstinne uuteen uskoon. Deal?
NamCom tänään 3-vuotias!
1.10.2009NamCom viettää tänään 3-vuotissyntymäpäiviään. Kuten ihmislapsikin se on mitä parhaimmassa viestintäiässä: suu käy herkeämättä ja kiinnostus uusiin asioihin on loputon.
Suuret kiitokset teille rakkaat asiakkaani ja yhteistyökumppanini, jotka olette pitäneet minua kiireisenä ja opettaneet minulle paljon uusia asioita omista liiketoiminnoistanne. Meitä kaikkia yhdistää viestinnän tarve, oli toimiala mikä tahansa. On ollut todella hedelmällistä päästä kurkistamaan viestintäänne juuri teidän silmin ja lisätä siihen oma kuvakulmani. Kuinka erilaisia me ihmiset olemmekaan viestijöinä ja viestin vastaanottajina!
Jatketaan siis työtämme kysellen, kyseenalaistaen, tietoja etsien ja mitä hienoimpia ratkaisuja luoden. Tässä suhteessa NamCom haluaa aina pysyä taaperoiässä!
Tietääkö asiakas, että olet olemassa?
27.9.2009Pienyrittäjän ongelma on usein se, että hänen toiminnastaan ei tiedetä. Varsinkin aloittelevalla yrittäjällä ongelma on ajankohtainen: tunnettuus nolla.
Tunnettuuden lisääminen lähtee aina asiakkaiden ja heidän toimintatapojensa kartoituksella. Mitä paremmin tunnemme asiakkaamme, sitä helpommin löytyvät myös kanavat, joita pitkin heille viestiä.
Viestinnän ja markkinoinnin keinot ovat moninaiset, mutta alkavan yrityksen on hyvä muistaa, ettei kaikkia niitä tarvitse käyttää. Mutta jostain on aloitettava, sillä onnellinen se, joka pelkällä puskaradiolla lähtee lentoon…
Ota yhteys, niin suunnittelemme yhdessä yrityksesi ensimmäiset viestinnän työvälineet ja löydämme oikeat viestintäkanavat.
Myytkö aina samalla tavalla?
27.8.2009Oletko tottunut myyntipuheiden pitäjä? Esiintyjän tottumus saattaa jopa vähentää asiakkaan halukkuutta ostaa.
Vaikka myymämme tuotteet ja palvelut olisivatkin erinomaisia, käytämme asioista samoja nimiä, samoja ilmaisuja ja tuomme asiat julki aina samoin. Alamme toistaa itseämme. Tämä valitettavasti näkyy ja kuuluu.
Katse peiliin kerran päivässä auttaa ymmärtämään miksi joku myynti meni metsään. Kuuntele itseäsi, tarkkaile ääntäsi, painotuksiasi, valitsemiasi sanoja. Mieti liikkeitäsi ja elehdintääsi. Löysitkö jotain kehitettävää? Muistitko kysellä ja antaa asiakkaan puhua? Näytitkö aidon kiinnostuneisuutesi asiakkaan ongelmaa kohtaan?
Jos haluat koulutusta asiakaspalvelu- ja myyntitaidoista tai vaikkapa arvion viestintäkäyttäytymisestäsi myyntitilanteessa, ota yhteys.